Ennen kuin ryhdyin muuttamaan elämäni suuntaa, työskentelin ohjelmistoalan konsulttina yli kymmenen vuotta. Työ vei minut vaihtelevan pituisille keikoille eri firmoihin, pieniin ja suuriin suomalaisiin yrityksiin. Työtehtävät vaihtelivat, mutta vähitellen huomasin yhden asian, joka oli samalla tavalla lähes kaikissa yrityksissä. Mietin omaa sijaintiani firmassa. En nähnyt siellä eteenpäin enkä taaksepäin. En tarkoita etenemistä uralla, vaan työni merkityksellisyyttä. Minun oli todella vaikeaa hahmottaa, mitä hyötyä työstäni oli kenellekään. Mietin ketjua omasta kohdastani lopputuotteeseen. Välillä tajusin, etten edes tiennyt mikä lopputuote oli! Tai jos tiesin, en aina hahmottanut, mitä hyötyä siitä oli kenellekään. Tietenkin jollakin tasolla sillä oli väliä, mutta välillä tuntui, että työtä ja tuotteita tehtiin vain siksi, että jotain pitää tehdä. Ei siksi, että se olisi ihmisten intohimosta ja innostuksesta kumpuavaa tekemistä.

Ehkä kaikille sillä ei ole väliä. Monet työkaverini eivät miettineet tällaisia. Nuorina konsultteina tienasimme oikein mukavia summia joka kuukausi, mutta minua aina vaivasi vahva merkityksettömyyden tunne. En saanut sitä koskaan karistettua. Toisille ehkä itse työ oli tarpeeksi intohimoa tuottavaa. He nauttivat ohjelmoinnista niin paljon, etteivät jaksaneet vaivata mieltään tällaisilla filosofisilla pohdinnoilla.

Olemme niin tottuneita siihen, että joku toinen pyytää meiltä jotain. Töissä suoritamme usein aamusta iltaan muiden vaatimusten mukaisia asioita. Alkuperäistä pyytäjää ei isoissa organisaatioissa koskaan pääse näkemään. En minäkään aina yllä sanomastani huolimatta muistanut tai jaksanut ajatella, oliko tässä mitään järkeä ja oliko tämä sellaista, mitä oikeasti halusin tehdä. Oma ääneni oli niin hiljainen, etten edes tunnistanut, mitä halusin. Jotain tietysti tiesin, mutta kunnolla en sitä ääntä kuullut. Se oli niin muiden kovempien äänten vaimentama. Kyllähän se omakin ääni siellä yritti huutaa parhaansa mukaan. Kuulin sen parhaiten siitä, että minulla oli usein ahdistava olo, tuntui muuten epämukavalta, työ oli vaikeaa ja tökkivää, tai oli vaan hirveän tylsää.

Pystyin tuolloin vielä kuitenkin selittämään nämä ajatukset pois järjellä. Se oli helppoa, koska hyvää tarkoittavia neuvonantajia oli paljon ympärillä. He kaikki tukivat ajatusta siitä, että pitää vaan jaksaa ja kestää, ja ettei se työ aina niin hauskaa ole. En vaan hahmottanut sitä, miten pahalta pitää tuntua, että saa lopettaa työt. Ilmeisesti minusta tuntui oikeasti pahemmalta kuin muista, koska minulla sisäinen olotilani oli oikeasti usein hirvittävää kärsimystä. Silti muilta saamani ”apu” oli aina kovin kevyttä, ja painotti sitä, että pitää vaan jaksaa mennä vaikeiden aikojen yli. Minulla vaikea aika oli 24/7.

Eikä toisten toiveiden toteuttaminen lopu työelämään. Muttei se sieltä koskaan ole alkanutkaan. Työelämään mennessämme meillä oli luultavasti jo kasvanut sisälle vahva käsitys siitä, että on oltava kilttejä, avuliaita ja huomaavaisia muille. Hyviä asioita, mutta pahimmillaan todella vahingollisia. Itse olen saanut tuollaisen kiltteyden uskomuksen jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Edellä kuvaamani ”hahmotusongelmat” johtuivat siitä, etten kuullut sisäistä ääntäni. En kuullut kaikkien päässäni mölisevien äänien joukosta ollenkaan sitä, mikä oli omani. Toisaalta myös nautin niin monenlaisista asioista, että hyvinkin monet jutut vetivät puoleensa, ja oli kiva kokeilla kaikkea. Silti varsinkin työn aiheuttama ahdistus oli niin paha, ettei sitä voinut sivuuttaa.

Kun ymmärsin, etten tiennyt, mitä oikeasti halusin, ryhdyin selvittämään sitä. Prosessi on ollut monta vuotta käynnissä, ja tie on ollut välillä tosi kivikkoinen. Se on sisältänyt hirvittäviä häpeän ja syyllisyyden tunteita siitä, etten osaa työtäni, en jaksa työskennellä tarpeeksi ahkerasti, olen pettänyt asiakkaani tai olen yhteiskunnan elätti. Lopulta aloin kuulla ensimmäisiä kertoja oman ääneni vahvempana kuin muut. Minun on pitänyt luoda sille tilaa sisälläni. Se on vaatinut mm. sitä, että olen kasvattanut sisälleni myös aikuisen, joka vahvistaa ja suojelee hiljaista pientä ydintäni.

Iloinen taiteilija - syyllisyys välistyy

Olen noin kymmenentuhatta kertaa halunnut luovuttaa, koska matka on tuntunut aivan liian pitkältä ja tuskalliselta. Mutta se, kun oikeasti huomaan vahvistuneeni, ja tietäväni mitä haluan, siitä tulee hirveästi voimaa. Syyllisyys ja häpeä pienenee ja väistyy, kun minussa kuuluukin vahva ääni, joka antaa luvan olla oma itsensä. Onkin ok olla tekemättä mitään. Onkin ok valita ensin minut ja sitten vasta muut. Opettelen kaikkea tätä edelleen, mutta olen päässyt jo niin pitkälle, että hahmotan prosessin ja haluan siitä kertoa eteenpäin, koska tiedän, että se auttaa monia. Vieläkin minusta tuntuu siltä, että olen hutera kuin vastasyntynyt kirahvi, joka yrittää ottaa ensimmäisiä askeleitaan pitkillä honteloilla jaloillaan. Mutta kun tajuan, että minähän tosiaan pysynkin pystyssä, siitä tuleva ilo on valtava!

Kirjoitan tähän artikkeliin jatko-osan, jossa annan lisää konkreettisia keinoja siihen, miten voit kuulla omaa ääntäsi paremmin ja elää sen ohjaamaa elämää sen sijaan, että tekisit vain muiden pyyntöjen mukaan. Palaa siis pian lukemaan lisää.

Toivon, että olet saanut tästä tekstistä kannustusta ja lisää luottamusta oman tiesi ja äänesi vahvistamiseen! Jos haluat kertoa omia kokemuksiasi oman äänen kuulemisen vaikeudesta tai sen vahvistumisesta, laita kommentti tähän alle, niin jatketaan keskustelua.